Selkäkipuja haittaavassa
määrin kokee jossain elämänsä vaiheessa tutkimusten mukaan
n. 80 % väestöstä. Äkillistä selkävaivaa potevista 50 %:lla
vaiva uusiutuu seuraavan vuoden aikana (Andersson 1997).
Suuri osa akuuteista selkäkivuista paranee neljän viikon
aikana. Jatkuvista selkäkivuista on arvioitu kärsivän n. 20
– 30 % väestöstä. Selkäkipujen esiintyvyys on huipussaan 35
ja 60 ikävuosien välillä. Akuuteista selkäkivuista on
arvioitu vain noin 4 - 7 % muuttuvan kroonisiksi
selkäkivuiksi. Kroonisista selkäkipupotilaista on arvioitu
n. kolmanneksen toimintakyvyn pysyvästi oleellisesti
alentuneeksi. Ainoastaan 1-2 % selkäkipupotilastapauksista
edellyttää leikkaushoitoa (Frymoyer 1988). Selkäkipupotilaat
käyttävät enemmän terveyspalveluita kuin muita sairauksia
sairastavat potilaat. Selkäkipu on toiseksi yleisin syy
hakeutua lääketieteelliseen hoitoon.
Käsitteistönä puhutaan
akuutista selkäkivusta, kun sen kesto on alle kaksi
viikkoa. Yli kuukauden mittainen selkäkipu on pitkittyvä ja
yli kolme kuukautta pitkittyvää selkäkipua sanotaan
krooniseksi.
Yli puolella selkäpotilaista oireiden
taustalla on toiminnallinen häiriö, joita ei yleensä voi
diagnostisoida konetutkimuksin - siitä huolimatta
toiminnallisetkin oireyhtymät kuten lantiodysfunctio,
toiminnallinen SI-nivelkipu ja neuropaattinen kipu ovat
todellisia vaivoja. Näin ollen selän ja
alaraajojen vaivojen, kuten kipujen, jäykkyyksien ja
puutumisheikkouksien, diagnostiikassa,
jatkotutkimustarpeiden ja hoidon tai kuntoutusmuotojen
valinnassa lääkärin tekemä kliininen kokonaisarvio potilaan
oireiden toiminnallisesta syntytavasta on edelleenkin selän
moderneimmistakin konetutkimusmahdollisuuksista huolimatta
tärkeimmässä asemassa potilaan vaivojen diagnostiikassa.
Kuitenkin hienoimmat nykyiset konetutkimukset, kuten
lannerangan magneettitutkimus, ovat viimeisen kymmenen
vuoden aikana helpottaneet ja täsmentäneet oleellisesti
selkävaivojen diagnostiikkaa kun niitä käytetään oikein -
potilaan ongelmien todennäköinen etiologia täytyy pyrkiä
määrittämään mahdollisimman tarkasti jo ennen mahdollista
magneettitutkimusta, jolla pääsääntöisesti vain
vahvistettaisiin diagnostiikkaa esim. discusprolapsin ja
spinaalistenoosin ennustetta ja hoitotarpeita
ajatellen.
Esim.
magneettitutkimusta, kuten muitakin selän tai alaraajojen
koneellisia tutkimuksia määrättäessä, lääkärillä
pitäisi olla jo pelkän potilaan oirehistorian, tehtyjen
aiempien tutkimusten ja kliinisen tutkimuksen perusteella
määritettynä todennäköinen potilaan vaivojen syntymekanismi
eli ns. toiminnallinen diagnoosi. Kun todennäköinen
diagnoosi on jo valmis ennen sen vahvistamiseksi
suunniteltua esim. selän magneettitutkimusta hyödyntää ko.
tutkimus huomattavasti totuttua enemmän potilasta ja
lääkäriä. Nykyisinhän puhutaan paljon siitä, että
magneettitutkimuksessa näkyy sellaisia esim.
välilevypullotuksia, joilla ei välttämättä olisi yhteyttä
potilaan vaivoihin. Kliinisiin selkäpotilaiden tutkimuksiin
tottuneilla lääkäreillä ei tällaista virhetulkintavaaraa
niinkän tule, koska todennäköinen / oletusdiagnostiikka on
rakennettu jo valmiiksi ennen kyseistä konetutkimusta.
Luonnollisesti kliinisen tutkimuksen " oikeaan osuvuus "
vaatii pitkää kliinistä työskentelyä tulepotilaiden parissa
ja kirurgista näkemystä avarampaa suhtautumista
potilaiden oireiden etiologiaa, voimakkuutta ja
toiminnallista haittaa arvioitaessa.
Esitiedot eli
anamneesi
Kliinisiin
selkätutkimuksiin erikoistunut lääkäri aloittaa
diagnostiikan jo kutsuessaan potilasta odotustiloista
vastaanottohuoneeseensa. Huomiota voidaan kiinnittää mm.
siihen, että odottaako potilas vastaanottoa istuen vai
seisten, tuolilta ylösnousun tai liikkumisen ja
mielialaankin.
Vaikeimmat
iskiaspotilaat eli esim. radiculopathia- tai
spinaalistenoosipotilaat odottavat mieluimmin istuen
lääkäriään useinmiten ns. " donnermaisessa " istumasennossa
eli pakarat eteen tuolilla vietyinä ja sacrolumbaaliranga
pyöristettynä, jolloin oireilu vähenee sen vuoksi, että
spinaalihermot / durapussi saavat lisätilaa luisissa
kanavissaan. Myös istumasta seisomaan lähtörytmiin ja
kävelyrytmiin kiinnitetään huomio esim.
ajatellen mahdollisia lantion tai trochanterin alueen
kivuliaita toimintahäiriöitä. Myös esim. potilaan
liikkumisen ripeyttä, kättelytapaa, yleisolemusta ja
persoonallisuutta observoidaan. Kokenut lääkäri tekee
tämän kaikki potilaan huomiota herättämättä.
Laajoissa
tuleongelmissa kannattaa kysellä ajankin säästämiseksi
oirehdinta systemaattisesti ylhäältä alaspäin eli
alkaen mahdollisista päänsäry ja niskahartianseudun oireista
lopettamalla lopulta jalkaterä- tai varvastaso-oireisiin.
Esim. raskauden tai synnytyksen aikaiset selkävaivat ja
iriitti-silmätulehdukset ovat erotusdiagnostisesti tärkeitä.
Silmien aiempi sairastettu iriitti ja selkää jäykistävät
kipuoireet mahdollisesti vielä reumapositiivisella suvulla
voivat merkitä jo " puoliksi " valmista diagnoosia.
Sellaisessakaan tapauksessa ei kuitenkaan pidä laiminlyödä
tarkan anamneesin ja kliinisen tutkimuksen
periaatetta.
Selän
rasituskestävyyden heikentymisen ja selkäkipujen
kehittymisen luonne ja aikataulu voivat olla tärkeitä
tietoja. Alkamistavasta kiinnostaa mm. mahdolliset aiemmat
vastaavanlaiset oireet, mahdolliset vammat sekä se, että
alkoiko kipu akuutisti vai pikkuhiljaa. Kipujen sijainti,
luonne ja suhde rasituksiin kuten esim. pitkään istumiseen,
paikallaan seisomiseen tai hitaaseen / ripeään liikkumiseen
tai nukkumiseen. Kipujen ja puutumisten säteilyalueet ovat
tärkeitä tietoja.
Vakuutusoikeudelliset tilanteet ja
psykososiaaliset seikat on aina selvitettävä
pitkittyneissä tules-sairauksissa. Tarvittaessa voidaan
käyttää pitkittyneissä työkyvyttömyystapauksissa
sosiaalisten taustatietojen kyselyä sekä
depressiokyselyä tai muita kyselylomaketestejä tarkentamaan
esim. ammatillisenkin kuntoutumisen keinoja /
mahdollisuuksia.
Aikaisemmat
tutkimus-, hoito ja kuntoutustuloksetLue
lisää...
